Elämäni, suurin näytelmä

Eräs kaveri totesi viime viikolla terassilla istuessamme, että minua ja puolisoani seuratessa tuntuu, että seuraisi koko ajan jotain näytelmää. Tottahan se. Olemme draaman mestareita.

Tänä aamuna heräsin ennen kuutta, vain laittaakseni puolisolleni viestiä ja varmistaakseni, että hän on päässyt ylös. Pääsykoerumba alkaa tänään. Tätä tekstiä kirjoittaessani puolisoni valmistautuu aamupäivän tehtäviin ja itse pian jatkamaan pakkaamista. Oma osuuteni on edessä keskiviikkona.

Silloin mennään ensin läpi aamupäivän, mahdollisesti iltapäivän ja odotetaan perjantaita, päästäisiinkö jatkamaan. Sen jälkeen eloni on yksi iso kysymysmerkki. En ole saanut töitä, edes kesäksi ja kaikki kouluunhakemiset ovat hyvin epävarmalla pohjalla. Suoraan sanottuna, olen aikalailla tyhjänpäällä.

Teatterikorkeakouluun pääseminen on todellista arpapeliä, mutta se on minulle yhdenlainen oljenkorsi. Minä en ole tyhmä, sen osaan sanoa ilman sen suurempia tutkimuksiakin, mutta oppiminen on ollut aina haastavaa. Näin aikuisiällä on usein pohtinut mikä sen taustalla piilee, mutta ennen pitäviä todisteita syynä on vain ”laiskuus”.

Pärjäsin Inarissa aikoinaan pitkälti sen vuoksi, että koulussa tehtiin koko ajan ja paljon. Jos opiskeltiinkin teoriaa, se käytiin myös pikimiten läpi käytännössä. Oppi jäi todella päähän ja sen myötä myös itsetunto koheni valtavasti. Koko ala-asteen ajan minua oli pidetty yhdenlaisena idioottina, yläasteella ei vaan jaksanut enää kiinnostaa. Olin 28, kun sain ekat paperit peruskoulun jälkeen käteen. ”Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan”. Niinpä niin.

Minulla on vahva tunne, etten kuulu korkeakoulujen ja yliopistojen maailmaan. Olisin siellä täysi pelle. Olen nähnyt sen jo. Kävin viime vuonna läpi tuloksiani edellisestä korkeakouluhakemisestani. Hain siis vuosi sitten keväällä toistamiseen Oulun ammattikorkeakouluun medianomin opintoihin. Menestykseni oli kaikesta valmistautumisesta huolimatta surkeaa, eivätkä edes ne osa-alueet, joissa luulin loistaneeni, olleet menneet hyvin. En ole tyhmä, mutta en kaikesta päätellen tarpeeksi viisaskaan työhön, joka vaatii korkeakoulutusta. Tämä ei ole itsensä tallomista, vaan faktojen tunnustamista.

Teatteri on kuitenkin maailma, jossa elän. Olen siellä hyvä, ajoittain jopa loistava. Minäkin tahdon tähdätä taivaisiin ja toivoisin syvästi, että voisin tehdä sen teatterin kautta. Fakta kuitenkin on, että mahdollisuudet tulla ammattinäyttelijäksi tässä maassa ovat pienet, joten jonkinlainen varasuunnitelma olisi oltava olemassa.

Eihän sitä ole. Kaltaiseni oppimisvaikeuksista ja/tai ”laiskuudesta” kärsivän on vaan hyväksyttävä, että on vain ryhdyttävä siihen mihin äly riittää tai lähdettävä tekemään sellaista työtä, mihin yhteiskunta työntää. Näinä päivinä se on sosiaali- ja terveysala. Pahimmassa tapauksessa istun ensi syksynä kuluttamassa koulun penkkiä samalla kun minusta yritetään leipoa lähihoitajaa.

Sanon pahimmassa tapauksessa, koska jo pelkästään lähihoitajaksi valmistuminen on tässä maassa pelkkä vitsi. Alalle tulee vuosittain ihmisiä, jotka olisivat itse hoidon tarpeessa, palkka on aivan olematon ja vastuu hirvittävä. Lähihoitajaksi pitäisi päästä 12 hakijaa 1200 hakijan joukosta, ei näyttelijän hommiin. Lähihoitajan koulutukseen pääsemistä pitäisi edellyttää nelivaiheiset pääsykokeet, jossa mitattaisiin pissan ohella myös pään toimimista ja kykyä työskennellä. Eihän se kuitenkaan näin koskaan mene.

Lisäksi työn pitää olla mielekästä. Minua lohduttaa ajatus, jonka puolisoni toi esille, että teatteria me voimme tehdä jatkossakin ilman koulutusta. Voimme tehdä suuria ja mahtavia juttuja ilman korkeakouluakin. Arjestani minä enemmän olen kuitenkin huolissani. En halua päätyä päivästä toiseen työstään mussuttavaksi ihmisriekaleeksi jo koulutusvaiheessa. Varsinkin, kun olen tätä nykyään päivä päivältä enemmän ja enemmän ihmisvihainen: lapset ovat menetettyjä tapauksia, nuoriso typerää, aikuiset holtittomia ja vanhukset hirveitä. Siinähän se kaari olikin. Olen tuolla jossain nuorison ja aikuisen välimaastossa, enkä toivoisi tuota kaarta itselleni. Enkä kenellekään muullekaan.

Kai jokaisella pitäisi olla mahdollisuus tehdä työkseen jotain sellaista, jota edes pitää jollain tapaa hyödyllisenä ja tärkeänä. Työtä, jossa voi itse kokea olevansa merkityksellinen. Onko se ihan oikeasti liikaa pyydetty?

Syksyllä pitää olla koulussa tai työssä. Pohdin, jotta jollei muuta, haen opintolainaa ja palaan Liminkaan. Teen sitten vaikka vuoden verran animaatiota omissa oloissani. Jollei sen pohjalta nappaa, suostun ja nöyrryn TE-toimiston tarjoamaan syöksykierteeseen kohti mahdollisen eläkeiän karikoita.

Näillä puhein ja tuntemuksin pakkaamaan loppuun ja kohti Helsinkiä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: