Riman mittaa – pohdintaa omista kyvyistä ja valmiuksista

Seuraava teksti on vastaus Facebookissa käytyyn keskusteluun, alkuperäisen keskustelun voit lukea täältä.

”Mie olen suonut ajatusta tälle rimanlaskemiselle ja muille tavoille edetä elämässä.

Törmäsin aikanaan suomalaisessa elokuvassa yllättävän terävään lainiin. Mies päähenkilö toteaa tytölle, että hän purkittaa maaleja kahdeksasta neljään, jotta voi muuten tehdä mitä haluaa. Elokuva ei ole hääppöinen, mutta ajatus jäi elämään.

Pohdin pitkään, mikä se oma juttu on. Peruskoulusta lähtiessä suuntasin sosiaalialalle, koska en uskonut pääseväni opiskelemaan media-alaa sekä tulin olosuhteista jotka olivat kirvoittaneet minua 16-vuotiaana uskomaan, että voisin antaa tukea ja turvaa kaltoin kohdelluille nuorille.

Noh, siitä seuraavat 11 vuotta kului enemmän ja vähemmän sumussa, kunnes pääsin yllättäen (rimaa hipoen) kouluun Inariin ja koulun päälle yllättävän hyvin harjotteluun ja duuniin. Unelmaduuniin. Olin luonnollisesti ihan haltioissani. Kaikki työkeikat eivät olleet parhautta, mutta yhtenäkään aamuna ei vituttanut lähteä töihin. Päinvastoin.

Kesäkuulta 2013 lokakuulle 2014 tapahtui minun urani Yle Kainuussa, nykyisessä Yle Kajaanissa. Hain kahdesti vakipaikkaa siellä ollessani. Sieltä lähdettyäni olen hakenut niin lyhyitä kuin pitkiä pätkiä useampaan otteeseen. Tässä istun, vaikka tein mielestäni töitä hyvin, paikallisen tason riman ylittäen. Eikä minusta tai työstäni valitettu, jollei se sitten tapahtunut selkäni takana tai ellen ole jostain psyykkisestä häiriöstä johtuen kieltänyt negatiiviset tapahtumat niin vahvasti, etten tunnista edes niiden olemassa oloa.

En ala tässä arvailemaan, kumpi on kampi.

En ole aivan tarkalla lukemalla, mutta arvioni on, että olen laittanut noin 250 hakemusta enemmän ja vähemmän viestintään liittyviin työpaikkoihin, valtaosa näistä avoimia hakemuksia. Olen muokannut työhakemuksia, CV:tä ja saanut laitettua nettiin sähköisen portfolion ja rakennettua jopa sivun varsinaista työnhakua varten. Olen istunut viime talven koulussa kehittämässä visuaalisia taitojani (ja toki vähän juomassa kaljaakin), olen heilunut teatterissa kehittämässä esiintymistaitojani ja ollut opettamassa kehittääkseni opettamistaitojani. Kirjoittanut kehittääkseni itseäni ja kertoakseni maailmalle mitä minun ympyröissäni tapahtuu.

Kukaan ei voi väittää, etten olisi yrittänyt. Etten olisi yrittänyt tosissani. Lokakuun 2014 jälkeen olen hakenut Limingan Taidekoulun pois lukien neljästi amk-tason opiskeluihin. En päässyt sisään. Tuon ajan jälkeen olen käynyt kolmesti työhaastattelussa ja päässyt yhteen paikkaan töihin. Suokaa siis anteeksi, jollen osaa aina riemuita ja juhlia jokaista menestysaskelta, jotka ihmiset ottavat. Olen toki onnellinen heidän puolestaan, mutta tervassa seistessä on hankala heilua.

Sieltä tervasta voisi varmasti päästä, jos suostuisi siihen riman laskuun. Mieleeni palaa se laini, jonka jo alussa nostin ylös. Että jos väännän ”paskaduunia” kahdeksasta neljään ja saan sit ”harrastaa” niitä hyviä juttuja, niin eikös sen pitäisi olla ihan fine?

Ensinnäkin haluan sanoa, ettei ole olemassa mitään ”paskaduuneja”. Tai on, mutta minun mittapuullani paskaduunin määritelmä on se, että duunin voisi hoitaa joku oman duuninsa alla, eikä tämän duunin erikseen tekemiselle löydy minkään asteista järkevää perustetta. Olen siivonnut, jakenut ruokaa, hoitanut lapsia, nuoria, vanhuksia ja kaiken ikäisiä hulluja ja kaikki ovat tosi tärkeitä töitä. Eivät vain minua varten.

Sanoin tässä puolisolleni, että menen mielummin siivoamaan, kun alan kaupankassaksi. Syynä on se, ettei tarvitsisi olla asiakkaiden kanssa tekemisissä. Olen kyllä äärettömän sosiaalinen ja hyvä tapainen ihminen, mutta en haluaisi näyttää maksaville asiakkaille naamaani, kun minua vituttaisi mennä töihin joka päivä. Mutta eipä mitä, arvatkaa mitä laitoshuoltajalta / siivoojalta tätä nykyään toivotaan?

”…Erinomaiset vuorovaikutustaidot ovat tehtävässä valttia.”

Tämä on vain yksi esimerkki. Tuolla on lukemattomia ilmoituksia siivoojan pestistä, jossa todetaan likipitäen samaa asiaa. Jumalauta, edes siivooja ei saa olla nykyisin yksin naama norsunvitulla työmaallaan. Ei edes silloin, kun todetaan, että työ on YKSIN puurtamista.

Koska en ole edelleenkään aivan selvillä, miksi en menesty kovasta yrittämisestä ja itseni kehittämisestä huolimatta, pohdin nyt, kuinka matalalle riman voi laskea.

Joku laitoshuoltajan homma on varmaan ”yksinkertaisimpia” töitä mitä maa päällään kantaa. Sellaiseen kouluun voisin päästä. Tai, koska olen aikuinen mies, jolla on puhdas rikosrekisteri ja olen suhteellisen ongelmaton päihteiden suhteen, voisin alkaa lukea vaikka lähihoitajaksi. Sillä puolella on kuulkaa töitä ja riman voi heittää hevonhelvettiin.

Jos valitsen jommankumman, heitän automaattisesti lokaa niiden ihmisten kasvoille, jotka oikeasti koettavat tehdä täysillä noita töitä ja pitävät vielä töistään. Kas kun meillä ei ole yhtä yhteistä rimaa vaan jokaisella omamme, eikä riman alittajista pidetä missään.

Minä jaksan uskoa, että minun paikkani on median, viestinnän ja kulttuurin parissa. Siellä on töitä, joita haluan tehdä ja joissa minusta on todella hyötyä. Siksi aionkin jatkaa taisteluani töiden/koulutuksen löytämiseksi, vaikka sitten yhteiskunnan suomin turvin. Kyllä, luette aivan oikein. Aion ryhtyä teidän rahapussianne rokottavaksi ”vapaamatkustajaksi”, joka odottaa vain ihmettä tapahtuvaksi työmarkkinatuen juostessa ja kaljahanojen virratessa.

Jokainen, joka minut todella tuntee, tietää etten toimisi noin. Ikävä kyllä tämä on kuitenkin kuvio, jota toistellaan kerrasta toiseen, kun puhutaan pitkäaikaistyöttömistä. Eipä sillä, on minunkin lähipiirissä ihmisiä, jotka tulevat paheksumaan (osa jopa ääneen) sitä, etten tee mitään järkevää elämälläni. Näille ihmisille haluan sanoa vain sen, että toivottavasti olette tyytyväisiä omaan rimaanne, sillä minä olen täällä ylittämässä vain omaani. Jollei tämä kelpaa heille, en minä tarvitse heitä huutelemaan törkeyksiä, kun koetan ylittää sitä rimaa. Olkaa siis ystävälliset ja jättäkää minut rauhaan.

Siispä summauksena, silläkin uhalla että leikki vaihtuu upporikkaasta rutiköyhään, aion edelleenkin keskittyä hakemaan töitä vain omalta alaltani. Olen sen mielestäni ansainnut ja voin kehittää itseäni vielä lisää. Mielestäni jokainen meistä on ansainnut sen, että saa tehdä tärkeää ja itselle mielekästä työtä, jos on sitä valmis täysillä tavoittelemaan. Itse lähden syksyllä taas Liminkaan ja olen laittamassa hakua keväällä starttaavaa markkinointiviestinnän ammattitutkintoon. Se ei pelaa, joka pelkää.”

Että näin, tuskinpa tähän itsellä on suuresti lisättävää. Toivon toki huomioita ja kommentteja. Olkaa ystävälliset, sana on vapaa, niin nimellä kuin anonyymisti.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: